Luopumista ja hyväksyntää

Anteeksi rakas blogini kirjoittamattomuuteni. Tunteet ja ajatukset ovat risteilleet viime aikoina kovasti. Olen yrittänyt tarkastella niitä etäänpää, katsoa kuin teatterinäytelmää. Aika ajoin siinä onnistuen ja aika ajoin en.

Hellyyden lähettiläs

Hellyyden lähettiläs

Koiramme on aika lähteä -onneksi toiseen perheeseen, ei vielä koirataivaaseen, mutta meille se on jokatapauksessa poistumista perheestä. Iso tyhjyys jää, vaikka se aukko tulee täytyymäänkin ajan kanssa. Niin kuin aina, lähtijän läsnäolo jättää hiljaisuuden. Aikuinen ymmärtää syyksi todetun allergian.

Lasten on vaikea ymmärtää, miksi rakkaan jäsenen on lähdettävä. Miksi lapsen ihoa ei voi leikata? Miksi toinen ei voi asua vain yhdessä huoneessa? Miksi pois, kokonaan? Surun hetkeen ei auta selitykset tai lohdutusyritykset, että näemme rakkaamme vielä, pääsemme sitä vielä katsomaan. EI,se kuuluu meille, ei muille!

Entä koiran mietteet? Vaistoaa varmasti jotakin, surua, haikeutta, ikävää. Kuinka vanha tottuu uuteen? Se jää vain nähtäväksi. Turha ajatella pidemmälle… Ajattelen kuitenkin. Nyt.

Juuri nyt: Annan itselleni luvan itkeä, surra. Meillä on ollut pitkä yhteinen taival. Alkanut kahdestaan. Perheen kasvaessa ympärillemme. Ensin oli vain ME, minä ja koira. Sitten tuli mies, jota koira haukkuu vieläkin -se Pahis, symbioosimme rikkoja, koira ehkä tahtoo muistuttaa. Sitten joukkoomme syntyi lapsi, esikoisemme. Heistä tuli erottamattomat. Koira hoivasi kuin omaa lastaan. Lapsi oppi ensimmäiseksi heittämään palloa. Otti yhdenkerran yrityksen päästä lapsen yläpuolelle, mutta se jäi vain kertaan. Hyväksyi sitten paikkansa. Nöyrästi, lempeästi. Tuli toinen lapsi ja kolmas. Kaikki avosylin koira otti vastaan. Vaikka oma asemansa aina heikkeni mamman huomion jakaantuessa useammalle. Hyväksyi senkin. Oli onnellinen. Lempeä ja lauhkea. Muisti aina nuolla, häntää heiluttaa, vaikka vastassa saattoi olla väsynyt ja luotaan poishätyyttävä tyyppi. Nyt en hätistäisi. Ottaisin kaiken hellyyden ja ilon vastaan. Koira antaa sitä aidosti, vilpittömästi. Vain ja ainoastaan sitä. Ei kiukuttele, ei vastaan purnaa. Ottaa sen minkä saa.

Meillä on paljon opittavaa eläimistä. Rakkaista lemmikeistä. Olemisen mestareista. Hellyyden lähettiläistä: taidosta olla tässä hetkessä, hyväksynnästä, elämänilosta, lempeydestä, leikkisyydestä, rohkeudesta tai tyyneydestä olla juuri se mikä on. Yrittämättä olla sen enempää. Nauttien juuri siitä.

Olemisen mestari

Olemisen mestari

Kiitos Sella kaveruudestasi, oppiläksyistäsi joita yritän opetella jatkaessamme eteen päin ilman sinua.

Tästä tuli itkuvirsi. Monta nenäliinaa meni. Mutta se oli TERAPEUTTISTA!

0 Comments

You must be logged in to post a comment.

Leave A Reply

Photo: Flaming SEO Consulting